Aamu alkoi A:lla. Istuin julkisessa kulkuneuvossa ja Yle Puheen läpi kuulin takapenkiltä örinää ja kiljahduksia. Kaksi neitokaista oli kauhean juovuksissa klo 08.15. Penkit tyttösten ympärillä olivat tyhjät ja arasti vilkuilimme mitä siellä tapahtuu. Tunne mikä tuli oli ensin ärtymys, sitten uteliaisuus (onko se tunne) sitten ilo. Ilo seurata kuinka hölmöjä me ihmiset olemme. Juopuneet tytöt olivat hölmöjä, ärtyneet olivat hölmöjä as well. Minä olen juopuneena jurottaja enemmän kuin öykkäri, nuorempana kokeilin öykkäröintiä esim. laivalla. Mutta se ei sopinut ulkoiseen olemukseeni, joten nykyisin istun hiljaa ja olen polttelevani piippua. Piippua ei fyysisesti siis ole olemassa. Kovaan ääneen nauraminen on ärsyttävää, mitä kovempi nauru sitä teennäisempi. Sisäänpäin hymyily on hienointa mitä tiedän, kuin minulla olisi salaisuus jota en kerro. Minulla ei salaisuudet kauaa pysy, minä kerron ne eteenpäin. Ne polttavat sisintäni. Usein myös väritän salaisuuksia jolloin niistä tulee lievähköjä valheita.Tai katteettomia huhuja. Kenelle minä voisin niitä kertoa kun minulla ei ole luotettua ystävää? Kerron niitä joskus vaikka esimiehelleni vaikka minusta hän on outo. Puolisoni kanssa en voi keskustella koska hän suuttuu, en voi kertoa edes huhuja tai juoruja eli salaisuuksia. Jos ne käsittelevät jotain naista niin olen automaattisesti sekstannut hänen kanssaan. Jos voin pahoin niin en voi siitäkään kertoa koska se on pois hänen hyvinvoinnistaan. Suutuin aamulla lapsoselleni koska hän kaatui. Heti suuttumisen jälkeen taas kysyin itseltäni ”mikä minussa on vikana”. Suutuin lapselleni edellisiltana kun hän illakoi, oli siis lapsi. En voi hyvin, tein päätöksen. Haluaisin puhua jollekin, päästää kaiken sisältäni ja rohkeutta tehdä päätöksiä. Ystävät eivät kuuntele vaan valittavat omia asioitaan, puoliso suuttuu, psykologi ei tule tapaamisiin. Elän valtaisassa sisäisessä paineessa vaikka elämän pitäisi olla helpoimillaan, itse tehtyä ongelmaa toisensa perään ja muutun inhottavaksi. Muodonmuutos.